tiistai 14. kesäkuuta 2011

A place of hope and no pain - perfect skies with no rain

Nyt kun istun tässä mukavasti kotini rappusilla fläpperi sylissäni ja höyryävä aamukahvi vierelläni, Gerberos ja Hannibal päivystämässä tonttini vastakkaisia nurkkia, lienee ihan sopuisa hetki luoda katsaus menneisiin kuukausiin. Edellisestä päivityksestä on jälleen kulunut jotain miljoona kuukautta ja minulla on asian tiimoilta huono ja saamaton olo, mutta yritän antaa sen olla häiritsemättä. Elämässä pitää tehdä vain niitä asioita, joita itse diggaa, ja viime aikoina olen diggailut lähinnä Tiikeriä ja ystäviäni. Duuniani vihaan, mutta ei se tähän liity - aion joka tapauksessa irtisanoutua viimeistään ensi vuonna ja tulittaa sitten uusiin haasteisiin. Todennäköisesti - kyllä, taas ja jälleen ja kerran, myös kokonaan toiseen lääniin ja jälleen uuteen kaupunkiin, mutta jospa en menisi vielä siihen, koska se on vasta kehitteillä ja tässä on ajankohtaisempia juttuja NYT. Yhtäkaikki - mä oon innoissani mun elämästä ja kaikesta, mitä siihen nyt liittyy.

Kolmisen kuukautta sitten mä sanoin ystävälleni Boxeurille jälleen yhden klähmäisen ja morkkista aiheuttaneen kännisekoilun jälkeen, että nyt ihan oikeasti, jätkät, mä vetäydyn pirttiini toipumaan ihmissuhdetaisteluväsymyksestäni, laitan laput silmille, etten edes NÄE miehenpuolikkaita ja irtisanoudun kaikesta romanttiseroottisesta kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuoleni kanssa, koska mä en jaksa ja mä en vittu jaksa ja örör. Sitten tuli Tiikeri ja minne se mun uskottavuuteni meni.

Kuten jossain aiemmassa merkinnässäni jo änkytin, tapasin Tiikerin ainakin yli 7-8 vuoden tauon jälkeen vahingossa eräänä vodkanhuuruisena, maaliskuisena yönä, jonka en olisi suonut päättyvän koskaan, ja jolloin en todellakaan tiennyt, mihin humaltuneen pääni pistin. Tiikeri oli ensirakkauteni - se, jonka kanssa opettelin kolmen vuoden ajan, mitä on seurustelu ja mitä on seksi, ja jonka vuoksi riuduin ensimmäisen teinirakkauteni ja kärsin ensimmäiset sydänsuruni. Kolmen vuoden seukkailu tuossa iässä oli aika merkittävä ajanjaksollinen aika, ja ehkä juuri siksi Tiikerille jäikin jonkinlainen tiedostamaton paikka sekopäisesti pumppaavaan sydänlihakseni, johon se sitten maaliskuussa röyhkeästi ja lupaa kysymättä tunkeutui - edelleen samalla poikamaisella virneellä, mutta kypsyneenä, elämää nähneenä ja timanttiseksi hioutuneena.

Uskottelin joitakin viikkoja itselleni, että tässä pidetään hauskaa, ollaan ystäviä ja ns. autetaan toinen toistamme lähimenneisyyden eroista eteenpäin, mutta kuinka ollakaan (ystävilleni tämä ei oikeasti tullut yllätyksenä - minulle nyt aina vain käy näin), vaihvihkaa suhteen luonne alkoi saada erilaisia, jännittäviä sävyjä. Viikonloput buukattiin Tiikerille kuin itsestään, se alkoi asioida mun luona viikollakin, korva kipeytyi tuntikausien puhumisesta puhelimessa ja sydämeen sattui puhelinlaskun vuoksi. Siinä vaiheessa, kun en enää tarvinut suoristusrautaa lähtiessäni baariin frendieni kanssa enkä pakannut matkaan kiloa meikkejä ja hiuslakkaa ja blingblingiä, oli peli menetetty. Tapahtui rakastuminen.

Koska minä olen kultamuna perseessä syntynyt, se tapahtui molemminpuolisesti ja yhtäaikaa - kaikki nivoutui yhteen niin luonnollisesti, että olen vieläkin hämmentynyt. Oli kuin näin kuuluu olla - kuin maailmankaikkeus olisi vain odottanut hetkeä, jolloin heittää meidät takaisin yhteen. Mun piti elää 27 vuotta nähdäkseni, mitä on, kun joku on, ällöttävää, kuin luotu minulle - kun kaikki on helppoa eikä mikään epäselvää. Välillämme vallitseva yhteisymmärrys on niin syvä, että siihen voisi hukkua - siinä tekee mieli rypeä, kauhoa ja ilakoida, ja samalla niin kaunis, että sanoja ei edes tarvita - kaiken vain tietää.

Mun sydämeni kääntyy akselinsa ympäri kuolioon joka kerta, kun se kurvaa mun pihaan ja halaa mua - se tekee sen kuin mä olisin elämä itse. Kun se vetää mut syliinsä ja mä silitän sen vahvoja olkavarsia ja kaunista veen muotoista, tatuoitua selkää, mä hengitän siitä energiaa itseeni niinkuin en olisi koskaan sellaista happea saanutkaan. Kun se täiskii mun pihassa mulle polttopuita ja saa sen näyttämään yhtä helpolle kuin hengittäminen, mä katson sitä ja hymyilen eikä mun maailmassa voisi mikään olla paremmin. Kun se ottaa kauppakassit mun käsistä, koska riittää kun sä kannat itsesi kauniisti, mä jupisen ääneen, mutta myhäilen sisäänpäin - se on sille niin ominaista ja ihan riivatun rakastettavaa. Kun se taas kerran sanoo jotain, jonka vuoksi mä tiedän, että se tekis mitä tahansa, että mun on hyvä olla, että se tulis mistä tahansa, jos mä pyytäisin, mun yli vyöryy niin voimakas tunneaalto, että, for once, mä simpukoidun enkä voi sanoa mitään - rutistan vain ja rakastan niin, että sattuu.

Kaikkein parhainta ehkä on kuitenkin se, että vaikka me ollaan ihan heroiinipäisen hullaantuneita, me ollaan sitä jotenkin ihastuttavan kypsällä tavalla - kaikki on jotenkin hirveän tasapainossa, vailla riippuvaisuutta, epäilyä, pingottamista, vaikeutta, rasittavia ja negatiivisia tunnetiloja. Oleminen on niin helppoa, että on kuin oltaisiin tunnettu aina, mikä tarkalleen ottaen pitääkin lähes paikkaansa. Me halutaan samoja asioita - nyt ja tulevaisuudessa ja kun se makaa mun punkassa ja vinkkaa mua viereensä, mä en voi olla ajattelematta, kuinka hyvin se sopii siihen, mun karvaiseen ja kuolaiseen elämään, kaikkeen siihen mulle ominaiseen huolettomuuteen, jossa mikään ei oo niin justiinsa.

Tiikeri on juuri niin hienoisen röyhkeä, kun mä pidän, että mies saakin olla, mutta ei yhtään raakalaismaisella tai sikailevalla tavalla - se ei kysy, vaan se tekee. Jos se haluaa jotain, se sanoo sen ja yleensä myös saa haluamansa - jos sitä jokin askarruttaa, se lyö tietonsa tiskiin ja kysyy loput, kunnes asia on selvä. Se on jämpti ja henkisesti niin voimakas, että musta tuntuu kuin se pysyisi pystyssä galaktisessa avaruusmyrskyssäkin - että vaikka kaikki muu kaatuisi, se ei kaadu, ja vaikka mä itse meinaisinkin mennä myrskyn mukana, mun olisi helppo ankkuroitua siihen pelkällä kädenojennuksella juuri niin pitkäksi aikaa kun se olisi tarpeen.

Kun mä vein sen mun kotiin tapaamaan mun vanhempia, ne otti mun faijan kanssa pienen kännin ja mun mutsilta putosi leuka. Siinä vaiheessa kun faija haki autotallista kalastuspakkinsa ja kuunteli keskittyneenä Tiikerin neuvoja siitä, mikä viehe sopii millekin fisulle ja mihinkäkin vesistöön, kun ne siirtyi kaksin terassilta internettiin katsomaan kalakuvia ja faija teki paukkuja, mun teki mieli itkeä, koska mun faija ei ole noin. Sitä ei ole helppo lähestyä, eikä se löydä yhteistä säveltä mun sulhojen kanssa - se ei osaa olla niissä tilanteissa kuin kotonaan eikä se sano mulle TÄTÄ ei sitten kannattaisi munata. Se ei osoita ulospäin kiinnostuneisuutta eikä sano mulle, että ole sinä nyt hiljaa, kun me puhutaan. Paitsi että sanoopa. Nyt se sanoo.

Gerberos ja Hannibal rakastaa Tiikeriä, ja Tiikeri..se rakastaa niitä. Meille on tulossa huikea loma kimpassa ja mä odotan tätä lomaa ehkä enemmän kuin mitään lomaa ikinä. Kun lomameiningit tulivat suunnittelumielessä ajankohtaiseksi, Tiikerille oli selvää, että Gerberos ja Hannibal pakataan mukaan ja miten ihastuksissani mä siitä olinkaan - siispä me ammutaan porukalla roadtrippaamaan kohti pohjoista, yövytään matkalla skutsissa randomina tiesmissä kunnes lopulta päädytään Tiikerin Lapin mökille. Me tulitetaan ainakin Luostolle ja Nuorgamiin, käydään tsekkaan Kaldoaivin erämaa-alue, käydään tervehtimässä rollolaista ystävääni Staraa ja Tiikeri opettaa mut kalastaan. Mä aion myös katsoa hupsuja poroja ja jakkeja ja mitä kaikkia biisoneita siellä Lapissa nyt onkaan ja roiskia Tenojoen vettä ympäriinsä - meillä ei ole aikatauluja, ei kiirettä eikä valmista matkasuunnitelmaa - on vain avoin tie, me ja aikaa.

Jos mä olisin mies, mä tuntisin palleissani, että tästä tulee mun elämäni kesä. Ja jos mä olisin rohkea, mä sanoisin, että Tämän mä pidän, koska parempaa mä en enää löydä.

Nähään, dudes :)

4 kommenttia:

  1. Ooh! Nyt on se tunne, kun itkettää ja naurattaa ja kaikkea samaan aikaan.

    Sä ja sun elämä. Miten mä jotenkin osasin odottaa, että sulle napsahtaa tällainen täysosuma, ja kuitenkin, kuitenkin, ei sitä koskaan osaa odottaa.

    VastaaPoista
  2. Tähän se tunne, kun hymyilyttää, kun sä olet aina läsnä :)

    Kyllä se niin riivatun puun takaa pätkähtikin, että ihan oon ollut OH ja HOH ja ohhoh ja hohhoh. Hullua on se, miten mä ajaudun tilanteisiin ja juttuihin tälläsellä intervallilla, mutta hei, en tosiaan voi valittaa.

    Loppuun vielä useita hymiöitä. :) :) :) :) Noin. Yksi vielä. :)

    VastaaPoista
  3. Miksi, oi miksi mä en ole lukenut tätä mestaa jotain ainakaan sataaNmiljoonaan vuoteen!!!???!

    Mulla herahti suorastaan kyynel silmäkulmaan, kun mä luin tän, minkä olen tiennyt jo kauan...

    Plamangia, plamangia... ;)

    boxeur :X :X

    VastaaPoista
  4. Oi Capri missä oot, mitä teet? Kaipaan niin sun blogia!

    VastaaPoista