tiistai 14. kesäkuuta 2011

A place of hope and no pain - perfect skies with no rain

Nyt kun istun tässä mukavasti kotini rappusilla fläpperi sylissäni ja höyryävä aamukahvi vierelläni, Gerberos ja Hannibal päivystämässä tonttini vastakkaisia nurkkia, lienee ihan sopuisa hetki luoda katsaus menneisiin kuukausiin. Edellisestä päivityksestä on jälleen kulunut jotain miljoona kuukautta ja minulla on asian tiimoilta huono ja saamaton olo, mutta yritän antaa sen olla häiritsemättä. Elämässä pitää tehdä vain niitä asioita, joita itse diggaa, ja viime aikoina olen diggailut lähinnä Tiikeriä ja ystäviäni. Duuniani vihaan, mutta ei se tähän liity - aion joka tapauksessa irtisanoutua viimeistään ensi vuonna ja tulittaa sitten uusiin haasteisiin. Todennäköisesti - kyllä, taas ja jälleen ja kerran, myös kokonaan toiseen lääniin ja jälleen uuteen kaupunkiin, mutta jospa en menisi vielä siihen, koska se on vasta kehitteillä ja tässä on ajankohtaisempia juttuja NYT. Yhtäkaikki - mä oon innoissani mun elämästä ja kaikesta, mitä siihen nyt liittyy.

Kolmisen kuukautta sitten mä sanoin ystävälleni Boxeurille jälleen yhden klähmäisen ja morkkista aiheuttaneen kännisekoilun jälkeen, että nyt ihan oikeasti, jätkät, mä vetäydyn pirttiini toipumaan ihmissuhdetaisteluväsymyksestäni, laitan laput silmille, etten edes NÄE miehenpuolikkaita ja irtisanoudun kaikesta romanttiseroottisesta kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuoleni kanssa, koska mä en jaksa ja mä en vittu jaksa ja örör. Sitten tuli Tiikeri ja minne se mun uskottavuuteni meni.

Kuten jossain aiemmassa merkinnässäni jo änkytin, tapasin Tiikerin ainakin yli 7-8 vuoden tauon jälkeen vahingossa eräänä vodkanhuuruisena, maaliskuisena yönä, jonka en olisi suonut päättyvän koskaan, ja jolloin en todellakaan tiennyt, mihin humaltuneen pääni pistin. Tiikeri oli ensirakkauteni - se, jonka kanssa opettelin kolmen vuoden ajan, mitä on seurustelu ja mitä on seksi, ja jonka vuoksi riuduin ensimmäisen teinirakkauteni ja kärsin ensimmäiset sydänsuruni. Kolmen vuoden seukkailu tuossa iässä oli aika merkittävä ajanjaksollinen aika, ja ehkä juuri siksi Tiikerille jäikin jonkinlainen tiedostamaton paikka sekopäisesti pumppaavaan sydänlihakseni, johon se sitten maaliskuussa röyhkeästi ja lupaa kysymättä tunkeutui - edelleen samalla poikamaisella virneellä, mutta kypsyneenä, elämää nähneenä ja timanttiseksi hioutuneena.

Uskottelin joitakin viikkoja itselleni, että tässä pidetään hauskaa, ollaan ystäviä ja ns. autetaan toinen toistamme lähimenneisyyden eroista eteenpäin, mutta kuinka ollakaan (ystävilleni tämä ei oikeasti tullut yllätyksenä - minulle nyt aina vain käy näin), vaihvihkaa suhteen luonne alkoi saada erilaisia, jännittäviä sävyjä. Viikonloput buukattiin Tiikerille kuin itsestään, se alkoi asioida mun luona viikollakin, korva kipeytyi tuntikausien puhumisesta puhelimessa ja sydämeen sattui puhelinlaskun vuoksi. Siinä vaiheessa, kun en enää tarvinut suoristusrautaa lähtiessäni baariin frendieni kanssa enkä pakannut matkaan kiloa meikkejä ja hiuslakkaa ja blingblingiä, oli peli menetetty. Tapahtui rakastuminen.

Koska minä olen kultamuna perseessä syntynyt, se tapahtui molemminpuolisesti ja yhtäaikaa - kaikki nivoutui yhteen niin luonnollisesti, että olen vieläkin hämmentynyt. Oli kuin näin kuuluu olla - kuin maailmankaikkeus olisi vain odottanut hetkeä, jolloin heittää meidät takaisin yhteen. Mun piti elää 27 vuotta nähdäkseni, mitä on, kun joku on, ällöttävää, kuin luotu minulle - kun kaikki on helppoa eikä mikään epäselvää. Välillämme vallitseva yhteisymmärrys on niin syvä, että siihen voisi hukkua - siinä tekee mieli rypeä, kauhoa ja ilakoida, ja samalla niin kaunis, että sanoja ei edes tarvita - kaiken vain tietää.

Mun sydämeni kääntyy akselinsa ympäri kuolioon joka kerta, kun se kurvaa mun pihaan ja halaa mua - se tekee sen kuin mä olisin elämä itse. Kun se vetää mut syliinsä ja mä silitän sen vahvoja olkavarsia ja kaunista veen muotoista, tatuoitua selkää, mä hengitän siitä energiaa itseeni niinkuin en olisi koskaan sellaista happea saanutkaan. Kun se täiskii mun pihassa mulle polttopuita ja saa sen näyttämään yhtä helpolle kuin hengittäminen, mä katson sitä ja hymyilen eikä mun maailmassa voisi mikään olla paremmin. Kun se ottaa kauppakassit mun käsistä, koska riittää kun sä kannat itsesi kauniisti, mä jupisen ääneen, mutta myhäilen sisäänpäin - se on sille niin ominaista ja ihan riivatun rakastettavaa. Kun se taas kerran sanoo jotain, jonka vuoksi mä tiedän, että se tekis mitä tahansa, että mun on hyvä olla, että se tulis mistä tahansa, jos mä pyytäisin, mun yli vyöryy niin voimakas tunneaalto, että, for once, mä simpukoidun enkä voi sanoa mitään - rutistan vain ja rakastan niin, että sattuu.

Kaikkein parhainta ehkä on kuitenkin se, että vaikka me ollaan ihan heroiinipäisen hullaantuneita, me ollaan sitä jotenkin ihastuttavan kypsällä tavalla - kaikki on jotenkin hirveän tasapainossa, vailla riippuvaisuutta, epäilyä, pingottamista, vaikeutta, rasittavia ja negatiivisia tunnetiloja. Oleminen on niin helppoa, että on kuin oltaisiin tunnettu aina, mikä tarkalleen ottaen pitääkin lähes paikkaansa. Me halutaan samoja asioita - nyt ja tulevaisuudessa ja kun se makaa mun punkassa ja vinkkaa mua viereensä, mä en voi olla ajattelematta, kuinka hyvin se sopii siihen, mun karvaiseen ja kuolaiseen elämään, kaikkeen siihen mulle ominaiseen huolettomuuteen, jossa mikään ei oo niin justiinsa.

Tiikeri on juuri niin hienoisen röyhkeä, kun mä pidän, että mies saakin olla, mutta ei yhtään raakalaismaisella tai sikailevalla tavalla - se ei kysy, vaan se tekee. Jos se haluaa jotain, se sanoo sen ja yleensä myös saa haluamansa - jos sitä jokin askarruttaa, se lyö tietonsa tiskiin ja kysyy loput, kunnes asia on selvä. Se on jämpti ja henkisesti niin voimakas, että musta tuntuu kuin se pysyisi pystyssä galaktisessa avaruusmyrskyssäkin - että vaikka kaikki muu kaatuisi, se ei kaadu, ja vaikka mä itse meinaisinkin mennä myrskyn mukana, mun olisi helppo ankkuroitua siihen pelkällä kädenojennuksella juuri niin pitkäksi aikaa kun se olisi tarpeen.

Kun mä vein sen mun kotiin tapaamaan mun vanhempia, ne otti mun faijan kanssa pienen kännin ja mun mutsilta putosi leuka. Siinä vaiheessa kun faija haki autotallista kalastuspakkinsa ja kuunteli keskittyneenä Tiikerin neuvoja siitä, mikä viehe sopii millekin fisulle ja mihinkäkin vesistöön, kun ne siirtyi kaksin terassilta internettiin katsomaan kalakuvia ja faija teki paukkuja, mun teki mieli itkeä, koska mun faija ei ole noin. Sitä ei ole helppo lähestyä, eikä se löydä yhteistä säveltä mun sulhojen kanssa - se ei osaa olla niissä tilanteissa kuin kotonaan eikä se sano mulle TÄTÄ ei sitten kannattaisi munata. Se ei osoita ulospäin kiinnostuneisuutta eikä sano mulle, että ole sinä nyt hiljaa, kun me puhutaan. Paitsi että sanoopa. Nyt se sanoo.

Gerberos ja Hannibal rakastaa Tiikeriä, ja Tiikeri..se rakastaa niitä. Meille on tulossa huikea loma kimpassa ja mä odotan tätä lomaa ehkä enemmän kuin mitään lomaa ikinä. Kun lomameiningit tulivat suunnittelumielessä ajankohtaiseksi, Tiikerille oli selvää, että Gerberos ja Hannibal pakataan mukaan ja miten ihastuksissani mä siitä olinkaan - siispä me ammutaan porukalla roadtrippaamaan kohti pohjoista, yövytään matkalla skutsissa randomina tiesmissä kunnes lopulta päädytään Tiikerin Lapin mökille. Me tulitetaan ainakin Luostolle ja Nuorgamiin, käydään tsekkaan Kaldoaivin erämaa-alue, käydään tervehtimässä rollolaista ystävääni Staraa ja Tiikeri opettaa mut kalastaan. Mä aion myös katsoa hupsuja poroja ja jakkeja ja mitä kaikkia biisoneita siellä Lapissa nyt onkaan ja roiskia Tenojoen vettä ympäriinsä - meillä ei ole aikatauluja, ei kiirettä eikä valmista matkasuunnitelmaa - on vain avoin tie, me ja aikaa.

Jos mä olisin mies, mä tuntisin palleissani, että tästä tulee mun elämäni kesä. Ja jos mä olisin rohkea, mä sanoisin, että Tämän mä pidän, koska parempaa mä en enää löydä.

Nähään, dudes :)

maanantai 9. toukokuuta 2011

Highway to hell

Huhhahhei, ja ei rommia, mutta olutta, eikä pulloa, mutta tölkki! Tölkkejä. Seitsemän. On arki, tiedän, mutta NIIN en piittaa, ja tähän sellainen huolettomuutta ilmaiseva käden heilautus ilmatilassa, koska pitkästä aikaa mua vituttaa vähän, mutta vain vähän eikä esim. saatanasti. Eniten mua ehkä vituttaa siksi, että NÄIN käy muillekin kuin mulle, enkä mä voi lähtökohtaisonnellisuudessani vedota yhtään siihen itselleni aiemmin ominaiseen perustekijään, että tää nyt on vaan mun juttuni ja miksi aina minä ja voi itku tätä elämän perseilyä.

Oon tässä kokenut isoja juttuja. Tavallaan siinä hetkessä, kun sä hummaat kohti duunia moottoritiellä 120 km tuntinopeutta niinkuin joka riivatun arkiaamu, hivenen myöhässä ja isosti homeessa, mutta onneksi edes epätavanomaisen liikennerajoitusystävällisesti, ei lähtökohtaisesti oleta yhtäkkisesti joutuvansa naamatuksin viikatemiehen kanssa. Tässä eräänä aamuna kyseinen herrahenkilö mustine kaapuineen kuitenkin väijyi mua sen verran salapoliisimaisella tavalla, että hetken jo funtsin, että nyt taisi capriciouksen mehukestit päättyä siihen sitten. No - ei päättynyt. Voitte lakata taputtamasta. Ihan oikeesti - ette oo tollasia.

Edellinen yö oli päättynyt hupaisissa meiningeissä joitakin oluita Tiikerin ja Blues Bandin kanssa nauttineena, ja tulipahan siinä sitten illan aikana koeajettua lähipubikin, jolla on vekkuli nimi ja suhteellisen vekkuli kusenkeltainen skriini, jonka tarjoama visuaalinen nautinto esittäytyi mm. kirkkaanoransseina ja keltaisina pelipaitoina. Boxeur des Rues, joka on muuten edelleen yksi mun suosikkihenkilöistäni MAAILMASSA IKINÄ, esitti tähän hienon näkemyksen, että oikeasti tsiigasin kuitenkin skriiniä bissetuopin läpi, mikä saattoi osittain pitää vähän paikkaansakin, mutta mitä en tietenkään myöntänyt ääneen.

Tiikeri yöpyi luonani poikkeuksellisesti näin arkiyönä, ja kyseisen päivän aamuna sitten nostimme rankamme pydeen raikkaina ja reippaina kello viisi Suomen aikaa ja vain joitakin tunteja nukkuneena. Tiikerin piti ehtiä duuniin seiskaksi ja mun kasiksi, joten luontevaa oli, että se ampui liikenteeseen allekirjoittanutta aiemmin, mikä oli, kuten myöhemmin huomaamme, suhteellisen surkeaa, koska Tiikeri on autonasentaja ja kadehdittavan näppärä tekemään käsillään sellaisia asioita, joiden tarpeessa olin kovasti joitakin tunteja myöhemmin. Itse kaaduin homeisena sen lähdettyä peitosta muodostamani muslimikaavun kapseloimana takaisin punkkaan, ja koska tällaisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää, uneksin somasti liian pitkään.

Heräsin hitaasti valkenevassa aamukarmeudessa kello 07.30 paikallista aikaa ja kun terävän laskelmointini lopputulemana totesin, että punasilmäisestä, edellispäivän meikeistä turvonnesta homenaamasta pitäisi kymmenessä minuutissa leipoa duuniasiallinen, muserruin vähän ja aloin kimpoilla itselleni ominaisen hidastetusti. Kello 07.45 istuin jarruvikaiseen ranskalaiseeni ja syöksyin liikenteeseen edelleen kovin homenaamaisena, mutta jo vähäisessä määrin duuniorientoituneena. Muutamaa minuuttia myöhemmin kuului mystinen kolaus, johon en poikkeuksellisesti reagoinutkaan laittamalla musiikkia kovemmalle, vaan ilmaa nuuhkien. Ohikiitävän hetken haistimeeni leijui palaneen käryä, jonka seurauksena pysäytin auton potkiakseni vähän sen renkaita tietäväisen näköisenä. Koska haju poistui noin nanosekunnissa eikä tiellä näkynyt kulkuvälineeni osasia, kohautin harteitani ja jatkoin jännittävää retkeäni kierrettyäni auton ensin ympäri JA todellakin sitä tietäväisenä potkineena. Musiikkia pistin kyllä vähän kovemmalle.

Keskityin pysymään oikealla väylällä, enkä esim. ajautumaan muiden imussa vahingossa Helsingin suuntaan Lahden sijaan, mitä en tietenkään ole kahdesti erheessä tehnyt. Moottoritiellä kiihdytellessäni totesin, että kilpajuoksuni neiti Ajan kanssa on hyödytöntä, koska näyttäisin myöhästyvän joka tapauksessa, ja tästä syystä jatkoin ajoa epätavallisen rauhaisasti. Juuri ennen poistumisliittymääni alkoi tapahtumien sarja, jonka seurauksena myöhästyin sitten oikeasti vähän enemmän. Koko päivän.

Tunsin munissani jotain kummallista liikehdintää eräänlaisen tärinän muodossa, ja tästä pelokkaana logiikkani toimi siten, että vain sekunti ennen oikeiden ongelmien ilmenemistä ehdin sijoittaa sormeni hätävilkulle ja painaa sen alas. Sitten kuului räjähdys, jonka etäisesti ymmärsin liittyvän renkaan puhkeamiseen. Kyseisen paukauksen seurauksena maisema muuttui oleellisella tavalla heiluvaisemmaksi ja kulkuvälineen ohjausyritelmät suhteellisen tarpeettomiksi, ja niin nöyrä kirjoittajanne heilahteli kahden kaistan leveydellä jokseenkin villillä tavalla ilman minkäänlaista hallinnantunnetta. Herrn Viikatemies hohotti ja liiskasi valtaisalla sormellaan poloista merkitsijäänne enemmän litteäksi. Viistin lopulta niin lähellä kaidetta, että vedin harteitani jo kyyryyn ja toistelin mielessäni tutuksi tullutta voi saatana, voi saatana, voi saatana- mantraa koko hockeypohkeeni voimin jarrua polkien. Jossain vaiheessa heitin ns. kirveen nurkkaan ja totesin lentäväni tieltä ulos todennäköisesti kuollen ja saatoin siksi sulkea silmäni. Hohotus päättyi ja tuli hiljaisuus.

Kun avasin silmäni, istuin yhä autossa vähän vinossa, mutta suhteellisen elossa. Vieressäni oli kaide, johon en törmännyt sekä pudotus, johon en onneksemme päätynyt. Elintoimintojani tarkasteltuani totesin olevani paitsi kovasti elämänsyrjässä kiinni, myös kovin kiihtyneessä ja mitään ymmärtämättömässä tilassa. Olin hiljaa ainakin 20 minuuttia, poltin ketjussa ja soitin sitten joitakin puheluita. Koska, kuten sanoin, Boxeur des Rues on yhä suosikki-ihmisiä maailmassa IKINÄ, sain hänet hälytettyä paikalle paitsi siksi, että epäilin omaa kyvykkyyttäni saada rikkoutunutta rengasta irti (OIKEIN - "sano sille Tiikerille, että bodaa vähän vähemmän!") ja toisaalta myös siksi, että jokin sai allekirjoittaneen epäilemään, että renkaanvaihto itsessään ei vielä olisi riittävä toimenpide. Koska olin jokseenkin vauhkoontuneessa tilassa henkisesti, tein sankariani odotellessani ainoan loogisen ratkaisun, jonka tyttö tässä tilanteessa voi tehdä, ja joka ei ole vauvanitku - aloin meikata.

Koska Boxeur on timanttia ja rautaa, se saapui paikalle, halasi ja oli paitsi kiltti, myös niin raikas, että haistoin freesin hengityksen jo kilometrejä ennenkuin kaveri kurvasi paikalle. Jos en tykkäisi siitä niin paljon kuin tykkään, saattaisin salaa vähän inhota sitä, koska se on aina niin vitsin freesi, että vaikka itse olisi käynyt suihkussa NYT, tuntisi silti olonsa vähän tahmeaksi. Kuten arvata saattaa, pelkkä renkaanvaihto ei suinkaan ollut se juttu, vaan ajoneuvo jätettiin niille sijoilleen hinausta odottamaan ja minut palautettiin kotiin olemaan hengästynyt. Kotona aloin parkua, koska jotenkin näin, että olisin saattanut ihan oikeasti päätyä otsikoihin, ja mikä onnettomuus se maailmalle olisikaan ollut.

Tästä piti tulla oikeasti sellainen moniulotteinen pohdinta kuinka pienestä jutut on oikeasti kiinni -asian ja ystävyyden ja kaiken sellaisen tiimoilta, koska mietin niitä kaikkia tapahtumasarjan jälkeen aika paljon, mutta koska olen kirjoittanut tätä merkintää neljänä eri päivänä - se johtuu siitä, että nukahtelen nykyään ihan miten sattuu ihan minne sattuu enkä siksi saa enää kai koskaan aikaiseksi kirjallista kauneutta, olen hukannut merkintäni punaisen langan enkä näe kuin mustia, hapsuuntuneita langanpätkiä, joista ei oikeasti kyllä täsmäleivota mitään nokkelaa. Siispä totean vain lakonisesti, että onpa hyvä, etten kuollut, ja myös, että saat toki olla eri mieltä, mutta ei sitä ääneen kannata sanoa - kirves selässä on oikeasti aika vaikea elää.

Sitten menen nukkumaan.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Hetken tie on kevyt

Vietin koko kuluneen viikonlopun Tiikerin kanssa fiilaillen, ja vielä tällälailla tiistainakin oon jotenkin semisekaisin niistä valvotuista öistä, skumpasta, erilaisten poltettujen asioiden tuoksuista ja vanhoista Tehareiden biiseistä. Mä pidän siitä niin paljon, että mun on vaikea palautua edes ajatuksen tasolla sellaiseen tilaan, jossa sitä ei olis mun elämässä yhtään ja mä painun näissä jälkioloissani jotenkin unenomaisiin huumeensyöntitiloihin, kun muistan kuinka sitä hymyilytti, kun me fiilailtiin ensin

Kun yössä yksin vaeltaa,
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota,
Kun hetken vain sut pitää saan
Ja unoht

ja sitten mä yrjösin.

Tälläset ihmiset on suhteellisen siidejä olemassa, koska mua ei ole ainakaan kahteen maanantaihin vituttanut mikään YHTÄÄN, eikä varppina vituta ens maanantainakaan, koska me lähdetään mämmibileiden kunniaksi myös ens viikonloppuna yöhön kimpassa. Mahdollisesti jopa kolmen peräkkäisen rännin verran, joten JOO, mä vapisen vähän, koska oon niin vitsin innoissani ja tärisen myös, koska NIIIIN EN MALTA VENAAA!

Noin muutoinkin vaikka mä olen taloudellisesti tällä hetkellä Gerberoksen sairastumisen jäljiltä sellaisessa kauhukammiossa, etten ole ollut ikinä, mulla on törkeän hyvä fiilis päällä koko ajan. Mä saatan hyvinkin elää elämäni onnellisinta ja puhtainta aikaa tällä hetkellä, ja sellaisen tiedostaminen nostaa mut pois jopa itselleni ominaisesta tavasta suhtautua asioihin virnisteleväisen sarkastisesti, mikä ei olisi edes negatiivinen asia itsessään.

Mä olen poistanut elämästäni suurinpiirtein kaikki elementit, joita mun ei tarvitse sietää ja joista mun ei tarvitse pitää, koska mä en hei ihan oikeasti tarvitse sellaista. Mä en tarvitse elämääni pikkusieluisuutta, negaatioita, en ihmisiä, joita jo pelkkä mun olemassaoloni nyppii tai jotka nyppii olemassaolollaan mua, enkä niitä, jotka mä oon joskus halunnut jättää kasapanoksen alle. Mä en tällä hetkellä edes tiedä, mitä on huono tuuli, ja sekös vituttaa suomalaisen mollivoittoisia kanssaihmisiäni, mutta tää on, jätkät, niin timanttia, että mä, kyllä - taas kerran, kusen hunajaa.

Sikäli, kun joku teistä muuten Geben muistaa, Gebe sairastui talven aikana niin pahoin, että sen palauttaminen terveiden kirjoihin vei mun omaisuuden ja ison siivun mun sydäntä myös, mutta kahden kuukauden raastavan epätietoisuuden, surun, anestesioiden, kroppaskannausten, satalappusesta päivää sanovien erikoslääkäreiden ja valtavan leikkausoperaation jälkeen se on niin hengissä ja niin terve, että alkaa vähän itkettää, kun sitä katsoo nyt. Se kantaa ohimoillaan hopeaa eikä tiedä yhtään, kuinka lähellä kuolemaa se kävi, ja hyvä niin. Se on ansainnut vain onnea, ja sitä mä tarjoilen sille nyt suhteellisen suurella kädellä tasan parhaan kykyni mukaan.

Tekis salaa mieli ihan vähän vänistä duunijuttuja tähän loppuun, mutta koska siedän sellaistakin paskaa nyt uskomattoman harjaantuneesti, olen salassapitovelvollisuuden piirissä suhteellisen villisti ja muutenkin vähän vierastan duunijuttujen yksityiskohtaista ulostamista, näen vain hyviä juttuja ja totean, että mun entinen suosikkimieskollegani, joka nykyisin tekee duunia eri toimipaikassa kuin allekirjoittanut, sanoi mulle eilen randomina tavatessamme, että eikö ne siellä Villissä Lännessä (tähän kaupunki) anna sulle yhtään ruokaa. Siitä tuli ihan niin timanttisen hyvä mieli, että sanokaapa, jannut, useammin tollain tytöille, niin saatte ehkä enemmän pesää, eikä tarvi sillain nolosti panuhorsmalahteilla ja vaatia hallitusta tekeen sillekin asialle jotain.

Ensi kertaan, duudikset - mun pitää mennä ulos ja näyttää voitonriemuisena maailmalle vähän keskisormea ja hymyillä lisää. Enkä muuten aio suojata kalloani kypärällä siltä varalta, että mun päähän putoaisi esim. flyygeli, koska hei.. Ei se putoo.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Little supernovas in my head

Soitin tässä taannoin ystävälleni Puumalle kysyäkseni, koska mulla oli viimeks menkat. Ei siksi, että pelkäisin niiden jääneen pois tai muuta epäkypsää, mutta siksi, että musta on kiva tietää, koska niitä pitää taas ymmärtää odottaa. Puuma todennäköisesti ratkaisi asian itselleen ominaisella viisaudella ja sitten mun tuli taas hyvä mieli, kun tiesin.

Tää oli varmana taas sellainen juttu, jota ette oikeasti ehkä halunneet kuulla, mutta ei se teitä enää auta. JooJOOJOOO, se elämänhallinnasta.

Viimeiset pari viikkoa on olleet sellaista sekoilua täynnä, että kiitos, terve, hei ja näkemiin myös. Mun elämä on ollut yksiä bileitä, iloitteluja ja darroja vain, mutta jotten nyt itselleni epätavanomaiseen tapaan sortuisi minkäänlaiseen liioitteluun, kerrottakoon, että siihen on sisältynyt myös oikeasti valtava määrä stressiä, huolta, pelkoa, jännitystä - ja täysin yllättäen myös sekä kypsää tilanteen hallintaa että vastuunottamista asioista, jotka kuuluvat ihan oikeasti mun vastuulleni. Didn´t see dat one comin´, aight?

Mulle on aina tällain parin viikon tauon jälkeen jotenkin tosi haasteellista aloittaa uutta merkintää, joten näennäisen seesteisestä mielentilastani huolimatta tästä tulee todella poukkoilevaa, irrationaalista ja muutenkin sellaista mind flow- teemaista menoa, mutta mitä hittoa - antaa mennä nyt vaan, kun kerran aloitettiin.

Muutama viikko sitten mä ammuin ystävineni jälleen kerran Vodka Russianin tuoksuiseen yöhön vanhoilla kotinurkillani ja koska mulle on ominaista ajautua omituisiin tilanteisiin, mä ajauduin sellaiseen hetkeen, että jos joku olisi etukäteen mulle samana päivänä sanonut, että huomenna aamulla puoli kahdeksalta sä olet lähdössä taksilla sukulaisesi kyydissä pois talosta, jossa et ole koskaan käynyt, joka on yhtäaikaa vieras ja tuttu, ja jossa huudahtelit eloisasti koko yön sellaisessa seurassa, jota et ehkä kuvitellut koskaan enää edes tapaavasi ja jossa myös torkuit vähän mustan lapinkoiran karvoja sieraimissasi, niin en kyllä olis uskonut. En olis kyllä uskonut sitäkään, kuinka menneisyyden henkilöön voi törmätä arvaamattomasti seitsemän vuoden jälkeen siten, että ensin et edes tunnista sitä enää, ja seuraavaksi oletkin jo ihan !!1!!1!!!!!1 ja kapsahtanut sen kaulaan liikuttuneena jälleennäkemisestä ja kaikki on heti ihan niinkuin silloin ennen, paitsi että hiton paljon paremmin.

Sattuipa tosiaan siten, että siinä yhteen törmättyämme me ei tosiaan erottu koko yönä, koska me ei vaan saatu tarpeeksi siitä ilosta, että me oltiin siinä, ja lopputuloksena pidettiin sitten jonkinlaista eronneiden klubia vielä silloinkin, kun muut jo nukkui ja jotkut varmaan meni jo duuniinkin. Nyt on sitten fiilailtu samaa sortmenttia vielä lisääkin suhteellisen sähäkkäällä intervallilla ja mä oon sen takia yllättävällä tavalla täynnä elämää. Musta on aina makee törmätä menneisyyden hahmoihin, mutta ihan spesiaalitavalla siideähän se on silloin, kun kyseessä on joku, joka on joskus ollut sulle todella määräävä ja merkittävä ja mun mielestä esim. neitsyyden viejä tai entinen paras ystävä olisi just sellainen henkilö.

Oikeasti mun piti mennä vielä muihin uutisiin, mutta jotenkin en nyt pysty siihenkään kuin korkeintaan yksityiskohtien random-listalla, koska mun sisälmykset on vissiin räjähtämässä läpi mun rintakehästä ja kohta maailma arvatenkin on täynnä verisylttyä ja kudosmössöä.

- mun ultimate fav- baarimimmini on niin tiukkis, että se on kehitellyt mulle ihan oman cocktailin, jonka tarkoitus on saattaa mut ilmeisen vankkaan tukkihumalaan
- samainen mimmi saa mut tunteen oloni suhteellisen kuninkaalliseks, koska aina kun mä ammun mun kantikseen, mä oon etuoikeutettu tekeen sen ultimate fav- musiikkini hivellessä kuuloluitani,
- Kung Po- kana ja tyhjät oluttölkit lattialla saa mut edelleen tuntemaan oloni kovin kotoisaksi
- mä tunnen ylenpalttista ylpeyttä sellaisessa tilanteessa, jossa tarjoilija suosittelee raflassa kolmannen viinitilauksen yhteydessä mulle omaa pulloa, koska se kuitenkin tulee edullisemmaksi
- mun otsalohko näyttää tänään jotenkin niin isolta, että ajattelin vuokrata sen seuraavaksi talvikaudeksi jalkapalloilijoille
- mun piti tulla 27-vuotiaaksi, että yövyin ensimmäisen kerran elämässäni kotipaikkakuntani (ainoassa) hotellissa
- vituttaa vähän lähteä hotellista siten, ettei ehdi nauttia sen tarjoamaa aamupalaa, kun se kerrankin helvetti vie olis valmiiksi laitettuna jonkun muun toimesta ja vieläpä siten, että voi itse sotkea ja antaa muiden siivota.
- mä osaan kännissä avata pullon käyttämättä käsiäni, ja oon varma, että jonkun vaimomateriaali-standardeissa tällainenkin osaaminen on aika kovaa valuuttaa
- mua ärsyttää sellaiset kaappisosialistit, jotka on oikeesti vasemmistolaisia, mutta tekeytyy oikeistolaiseksi, koska vasureihin terminä jo liittyy jossain määrin negatiivinen konnotaatio
- eniten mua ärsyttää perussuomalaiset, joiden nimi itsessään jo häpäisee koko kansan enkä mä kestä sellaista seikkaa, että suomalaisuus liitettäisiin edes mielikuvan tasolla tollaseen punaniskaiseen paskanjauhamiseen
- mä luulin, että vaihtovirtalutkaisuuden aika meni jo, mutta kyllä se vaan edelleen on jotenkin yliedustunut seksuaalinen suuntautuminen, koska onhan se nyt oikeasti tösi röck ja noin,
- kuka tahansa mies menee piloille, kun se iskee kaulaansa skragan sijaan jonkun hiton homoropellin, ja se tapahtuu siitäkin huolimatta, vaikka kuinka muutoin vaikuttaisi esim. niin viriililtä, että voisi siittää kokkareen hiiltä.

Ens kerralla oon johdonmukaisempi ja mielenkiintoisempi. Ja päivitänkin nopeemmin. JOOOOJJJOOO!!

tiistai 22. maaliskuuta 2011

If I ever get married

Jotkut mimmit kuulemma suunnittelee häitään jotain puoli elämäänsä, ja mun on aina ollut vähän vaikea ymmärtää sellaista käyttäytymistä. Mä oon aina ajatellut, että mäkin toivottavasti kerran sellaisella aviomuuvilla vielä vaikutuspiirini yllätän, mutta korkeintaan mulla on suunnittelupuolella ollut mielessä joitakin biisejä, joita mä haluan siellä kuulla, ja musta kirjallinen ihmisiä, jotka mä lähetän siksi aikaa esim. Libyaan, ettei ne erheessäkään pilaa mun päivääni. Jälkimmäinen siksi, että siihen päivään kuuluu ilmeisesti suhtautua sillälailla lapsellisen omistushaluisesti.

Sen lisäksi pidän toki myös selviönä sitä, että polttareissa mun morsiusneidot oksentaa päällensä ja koko polttariseurue on ihan että näistä tulee parhaat häät ikinä JA että mun kakussa on pääkallo tai luurankoja, tai jos ei kakussa, niin ainakin jossain kakun välittömässä läheisyydessä, mutta nää on kuitenkin niin selviä juttuja, ettei niitä oikeastaan tarvitse sanoa edes ääneen. Jos kuitenkin joskus on niin, että musta tulee kammottavalla tavalla hääorientoitunut henkilö, niin mä lähden siihen suunnitteluproggikseen vähän vaihtoehtoisesta näkökulmasta ja pyrin maksimoimaan vieraideni viihtyvyyden siten, että ne joko muljauttelee paheksuvasti silmämunat ulos kuopistaan juuri sillä lailla kuin tädit Tyrnävältä tekee, tai sitten ne hohottaa, koska ne niin jollain sairaalla tavalla näki ton olevan tulossa.


Oikeasti tää kuva, jonka muuan Gee mulle ystävällisesti eilen linkkasi, inspiroi mua niin tykisti, että aloin melkein hallusinoida omista häistäni, enkä edes melkein, vaan aloin. Ensin mä hymähdin tälle vain hyväntahtoisesti, mutta sitten mä huomasin palaavani tuijottaan tätä kunnioituksensekaisin tuntein niin intensiivisesti, että lopulta se paloi kiinni mun verkkokalvoille. Nyt mä sitten kusen hunajaa ja tunnen spontaania halua mennä naimisiin.

Tästä varmaan seuraa jotain tosi hienoa ja harkittua.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Imagine the situation you most wanted to kill yourself. Multiply by million.

Mulla on TOSI paska olo. Vähän siksi, että mulla saattaa olla skidisti darra vieläkin, ja vähän siksi, että on maanantai, mutta eniten siksi, että mut on saastutettu ja olen siksi kuumeinen, valuva, särkevä ja haparoiva. Sen lisäksi mua vituttaa, että tänään mulla olis ollut tosi kauniit hiukset olla duunissa, ja sitten en ollut.

Ketään ei kiinnosta mikään klähmäinen flunssavolina, niin että ei tarvitse teeskennellä, enkä mä oikeastaan ole itsekään kiinnostunut siihen sen enempää menemään, mutta siihen mä aion vedota, kun tää merkintä on poukkoileva, irrationaalinen ja etenee taas kronologisesti eiminkäänlaisessa järjestyksessä.

Jos mulla olis ollut eilen darra, se olis ollut roopeankka-darra, koska mä heräsin ilman housuja ja mulla oli yllättävän paljon rahaa. Mun lattialla oli tyhjiä oluttölkkejä, muovisaastetta, ystäväni Lintuinfluessan kanssa nauttia Kung Po-kanaa ja pähkinöitä, ja mulla oli heti herätessä sellainen lämmin tunne, että mä niin kuulun tänne. Edellisiltaan kuului myös sellaisia myöhempiä yksityiskohtia kuten vähintäänkin sivistystyneet rantabaarit, uudet tuttavuudet, likimain riettaiksi luonnehdittavat juomapelit, homemade-mansikkamargaritojen nauttiminen minigrip-pusseista, useita kastuneita rinnuksia sekä julkista naurunalaisuutta. Saman vuorokauden aiempaan ajanjaksoon kuului täydellisyyttä hipova fetatäytteinen lihamureke, pippurisia kermaperunoita ja pippurikastike, jotka kaikki oli mun ITSE tekemiäni, ja kuka väitti etten mä muka olis hyvä vaimomateriaali?

Edellisen päivän kattaukseen liittyi oleellisesti niinikään olut, ystävät ja puusauna. Ei siitä sen enempää. Musta on kiintoisampaa, että yksi mun tuttuni on lähdössä kohta Saksaan ja se lupas tuoda mulle mun lempiteetä, mitä saa ehkä vain Saksasta eikä Suomesta ollenkaan.

Tämän lisäksi haluan mainita seuraavia asioita:

- mä oon viimein oppinut tekemään suoristusraudalla kiharoita, eikä se enää kustanna mulle yleensä kuin jotain yhden palovamman per kerta ja vähän itkua, kun en onnistu koskaan KERRASTA,
- olen päättänyt, että kevät on NIIN TÄÄLLÄ!!, että aloin talvitauon jälkeen käyttää jo hametta, mutta jouduin tarkastamaan tulkintaani uudelleen, kun löysin itseni kyntämästä loskaa, koska se hame ei toiminut oikein,
- kohta on mennyt neljä viikkoa siitä, kun mun auton lasinpesunesteet loppui, ja mä olen vieläkiin pärjännyt hienosti ihan ilman sellaista ylellisyyttä, jota en KOSKAAN muista pysähtyä ostaan,
- mä vihaan mun asiamiespostia, joka säätää omat aukioloaikansa ilmeisesti sillälailla päivän fiilis- teemassa, ja mä en tajua, miten ne voi vain tehdä niin ja luulla, että se on vittu ihan ok,
- mä diggaan mun superystäviä niin ällöttävän paljon, että joskus tuntuu kuin sydän halkeaisi kaikesta tästä siirapista,
- mä inhoan joitain mun suosikki-inhokkejani niin paljon, että musta olisi pelkästään hunajaa kuulla niiden niskojen napsahtelevan poikki esim. maansiirtokoneen alla,
- päivän eniten kivoin juttu oli, kun Boxeur des Rues soitti mulle ja me puhuttiin energiapoliitiikkaa ja panuhorsmalahtea.

Hyvää yötä.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

About this girl I know

Mä niin lähden tähänkin merkintään täysin yllättäen skumpan kautta, koska se on vaan tänään ihan must.

Mun kollegat on niin (ä)ässiä, että mulle on järjestetty tälle päivälle kombobileet yhtäaikaisen vakinaistumisen ja paikalliselta tasolta toiseen siirtymisen kunniaksi ja sehän tietää aina suhteellisen liioiteltua ruokapolitiikkaa ja ihan älyttömästi skumppaa (aina te dokaatte!) Musta on aina mahtavaa dokata toimistossa, ja siksi mä tärisen vähän, kun en malttaisi millään odottaa, että ovet sulkeutuu ja korkit aukeaa. Jääkaapissa kylmyvät kuohujuomat lähettää mulle koko ajan niin häiritsevän vietteleviä signaaleja, että mun on pakko ristiä sääreni, että ne pysyis edes tovin niillä sijoillaan eikä kimpoilis pöydän alla hallitsemattomasti, ja toisaalta taas pidettävä sormeni kiireisinä, että säilytän teennäisen, ammatin vaatiman seesteisyyden edes ulospäin. Äsken suljin työhuoneeni oven paitsi em. seikkojen vuoksi, myös siksi, että vaikka olen kaventunut kahdeksan kiloa ja siksi mulla on pitkästä aikaa mun tavoitefarkut jalassa, oon yhä vähän parisuhdepullukka sinkun olomuodossa ja mun on niin tukala olla näissä, että sinerrän vähän.

Viime aikoina olen tosiaan sulatellut tätä länsimaista vaurautta vyötäröltäni suhteellisen motivoivaa vauhtia ja vingahdellut innosta huomatessani, että mun linjat ON esiin kaivettavissa, ja jopa suhteellisen vähällä duunilla. Juoksulenkeille mä en ole vielä palannut, koska mun kunto on kaiken sen passiivisen kommuunielämän jäljiltä pelkkä muisto entisestä, mutta hankitarpominen pullistuttaa taas tutulla tavalla mun hockeypohkeita (jotka niin ei saa kasvaa yhtään, koska sitten ne paukahtaa saappaista läpi) ja vattiksia mä vetelen ihan säännölllisessä päivärytmissä. Mun päivärytmi on palannut aiempaan aktiivisuustasoon, johon kuuluu paitsi yössä hiihtely, myös päivittäiset metsärundit Gerberoksen ja Hannibalin kanssa, halkojen aggressiivinen hakkaaminen, lumityöt, klapien roudaaminen ja sellainenkin viihdyttävä virike kuin imurointi. Sä saatat ihmetellä, miksi mä lasken sen aktiivisuudeksi, mutta sä et elä NIIDEN kanssa, niin et tosiaan voikaan tietää.

Kun mä saan, ja mähän tosiaan saan, tän fiilarin pidettyä yllä, kesäkondis on tänä vuonna tosiasia eikä jotain, mitä itketään sitten heinäkuussa, kun näytetään kaikessa läskille. Mä myös nukun jo lähes vakiona kuus tuntia yössä, mikä ei lähimenneisyydessä ole ollut kovinkaan tavallista, joten mun suunta on kaiken kaikkiaan suhteellisen superb.

Kääntäen verrannollisessa suhteessa menetettyihin kiloihin mä oon alkanut vissiin shopaholicoitua. Mä en ehdi edes hakea kaikkia verkko-ostoksiani ajoissa, ja niitä tulvii jotenkin ovista ja ikkunoista nyt, vaikka mulla ei tosiaan ole yhtään sen enempää fyrkkaa kuin koskaan aiemminkaan – en vaan ilmeisesti anna sen ihan kauheasti itseäni häiritä. Eilen sain postin mukana lisää kynähameita ja niiden kanssa mätsääviä stayuppeja, ja koska ne ehti perille ennen tätä kulumassa olevaa päivää JA osoittautui olevan just niin kuumia kuin tilatessa arvelin, mua ei häirinnyt maailmassa enää juuri mikään. Illalla mä koeajoin jokaisen vaatekappaleen sekä yhdessä että erikseen ja tunsin sellaista syvää ihastusta, että melkein nukuin niissä kaikissa. Kun mä nyt vielä kuorrutan itseni glitterillä, oon niin vitsin blingbling, ettei tosiaan tarvi yöllä etsiä valoja että näkee yrjötä. Aamulla tollanen alkaa särkeä sen verran, että sit oonkin jo ihan että milloin tää painajainen päättyy.

Tähän loppuun mun on pakko kertoa vielä, että eilen mun dunkkupuhelin meni jotenkin seis kesken hyvinkin vitaalin tekstiviestikeskustelun, jota kävin toisen (parhaan) natiiviystäväni Boxeur des Rues´n kanssa, ja johon liittyi sellaisia seikkoja kuten jätevedenpumppaamo, kaupanteko, gonahtaminen, Suvi Teräsniska ja tietty kynähameet ja saappaat myös, josta me puhutaan melkein aina. Linja jätti kaikki mun vastapuolelle lähettämäni tekstiviestit roikkuun johonkin mystiseen välitilamaiseen tyhjiöön, ja koska mä menetän malttini tosi helposti tollaisessa tilanteessa, aloin kostoksi sarjatulittaa niitä viestejä jotain tuhatmäärin siten, että lopulta niiden asiasisältö oli jotain vöauhö urhvåa 8484å fduhf78e4aÖM;. Te ette ees tajua, miten paljon mä hohotin, kun välitystietoja alkoi hetken päästä pätkiintyä takaisin, ja lopputulos oli jotain tsiljoona asiasisällöllisesti kyseenalaista viestiä ja jotain seitsemän kuvaa, ja mä kuvittelin sen saavan ne KERRALLA jossain tosi kiusallisessa tilanteessa. Petyin vain vähän, kun Boxeur myöhemmin sanoi, ettei se ikävä kyllä ollut edes kaupan kassalla tai muussa siistissä mestassa, kun ne kaikki tuli läpi, mutta toki se veti samanlaisen setin mulle vastapalloon, ja sitten mä hohotin lisää, ja voi vitsi, että se on ihan mun suosikki-ihmisiäni juuri nyt.

Lounasaika!!1 Moikka!